Siitä on kulunut nyt kolme kuukautta kun liittouduimme yhdeksi, perustimme perheen käyttäen rakennuspalikoina mitä kirjavimpia osia. Ja tässä me yhä olemme, vaikkakin on päivän selvää, että kuherruskuukautemme on ohi. Tiedätkö mistä sen tietää? Sen tietää siitä kun lapsi uskaltaa alkaa koetella rajoja myös siltä uusiovanhemmalta, jolle alkuun näytettiin vain aurinkoinen puoli. Sen tietää siitä, kun välillä puolin ja toisin joku romahtaa ja todistaa vain olevansa ihminen siinä missä kuka tahansa. Kun uskaltaa tunnustaa, että nyt ei tunnu hyvältä tai nyt ei vain jaksa. Ne ovat yhtäaikaa hetkinä raskaita, hammasta kiristäviä, uuvuttavia, mutta myös pieniä voiton askelia - alamme luottaa toisiimme. Uskallamme näyttää toisillemme myös heikot puolemme ja uskomme, että rakkaus kantaa eikä meitä sen vuoksi hylätä.
Olen ylpeä siitä, kuinka hyvin olemme luoneet perheellemme toimivat säännöt, joita jokainen pyrkii omalla osaamisellaan noudattamaan. Kun säännöt on selkeät, ei kenenkään tarvitse kokea epäoikeudenmukaisuutta. Tytöt ovat muun muassa hoitaneet todella hienosti oman roolinsa roskien viennissä sekä astianpesukoneen tyhjentämisessä. Kertaakaan ei ole tullut riitaa siitä, kenen vuoro tänään on, vaan vuorot on jakautuneet mallikkaasti tasan. Myöskään meidän vanhempien ei ole tarvinnut kuunnella "en mä jaksa" tai "miks aina mä?" - valitusta, koska vastuu on tasan molemmilla.
Se, mikä perheessämme on noussut teiniemme suhteen yhteisen taipaleemme aikana esille, ja mitä me vanhemmat vielä yritämme työstää, on tyttöjen hyvin erilaiset persoonat. Kuin kuu ja aurinko olisi tuotu samaan tilaan (tai Sande ja Suvituuli - jos olet koskaan Antti Holman sketsejä katsonut).
Vanhempi tytöistämme on melkoinen menijä, perjantain lähetyessä hän ehtii kysyä monta kertaa, että mitä meillä on viikonloppuna ohjelmassa, ja ehditäänkö tehdä sitä, tätä ja tuota yhdessä? Hänen keho ja aivot kaipaavat jatkuvaa ärsykettä ja liikettä niin, että muu perhe ei meinaa pysyä siinä limbossa mukana. Hän elää elämäänsä suurella sydämellä ja päivään mahtuukin aina laaja skaala tunteita iloisesta touhusta suureen itkunsekaiseen draamaan.
Niin kauan, kun aktiivisuus ei häiritse esimerkiksi nuoren koulun käyntiä, ei mielestäni ole tarve olla huolissaan. Toki välillä muu perhe meinaa väsähtää ihan vain seuratessa tämän menevän Duracellin touhuja. Vanhempana haluaisin vain päästä ns. skeneen ineen, eli oppia ymmärtämään aktiivista nuorta enemmän. Kuinka nuorta voisi opettaa kanavoimaan energia oikeaan suuntaan ja samalla antaa neuvot siihen, kuinka myös lepo ja rauha ovat tärkeä osa olemista. Ettei vain nuoren kasvaessa aikuiseksi hän pala loppuun työelämän pyörteissä, kun omaa vauhtia ei osaa hallita.
Sitten on meidän kuumme. Aurinkomme vastakohta joka kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta. Joka valitsee mieluummin tietokoneen ja oman kuplan, kuin minkään sosiaalisen tilanteen.
Nuorempi tytöistämme rakastaa mustaa huumoria ja ironiaa. Hän saattaa höpöttää oikeanlaisessa seurassa ummet ja lammet omista kiinnostuksen kohteistaan, mutta hiljenee täysin mykäksi jos kokee sen omasta mielestään tarpeelliseksi. Jos nyrpeänaamaiselta tytöltä kysyy, että mikä on? On vastaus aina "Ei mikään...".
Nuoremman tytön murrosikä alkoi hyvin varhain jo 8 vuotiaana. Lapsenakin kun hänen ikäiset leikkivät vielä vaaleanpunaisia prinsessaleikkejä, hänellä oli jo tumman puhuva Monster High-vaihe menossa. Nyt hän on viime vuosina kehittänyt vahvasti identiteettiään sekä pukeutumistaan. Ongelma vain on, että samaa tyylisuuntaa kantavat nuoret tuntuu katukuvassa olevan yläasteikäisiä, minkä vuoksi omalta luokka-asteelta saman henkisiä ihmisiä ei meinaa löytyä.
Olemme pohtineet, että mikä voisi olla kanava löytää saman henkisiä ystäviä, mutta esimerkiksi nuorta kiinnostavat harrastustoimet ovat alueellamme hieman kiven alla. Syksylle saimme yhden viikonlopun varattua sarjakuvanpiirtoon, mutta olisi hienoa, jos tällaisia kursseja olisi pidemmällä ajalla vaikka koko syyslukukaudelle, jolloin ihmissuhteiden luonnille jäisi myös aikaa.
Nyt kun nämä aurinko ja kuu on sullottu kauniisti samaan pakettiin, meinaa aurinkomme aktiivisuudellaan pimentää kuuta entisestään. Samoin kuumme melankolisuus järisyttää aurinkomme maailmaa, eikä hän välillä tiedä kuinka päin olla. Tässä onkin meille vanhemmille pureskeltavaa. Kuinka taata Päivänsäteelle ja Menninkäiselle yhtäläisen kodin olla ja elää, missä molemmat saavat riittävästi huomiota ja virikkeitä sekä rakkautta ja lepoa.
- Minna-
